Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatissa kerätään vastikkeellista rahoitusta hienoille hankkeille, mutta ihan itsekseen se raha ei tilille tupsahda, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Ensimmäisessä videossa Pauliina Seppälä kertoo siitä, miksi sosiaalinen media ja erityisesti Facebook-sivut ovat hyvä markkinointiväline myös Mesenaatin projekteille.
Toisessa videossa Pauliina ja Tanja Jänicke kertovat erilaisista joukkorahoitukseen liittyvistä tutkimuksista. Amerikkalainen Indiegogo on mm. todennut, että ihmisen pitää törmätä joukkorahoitusprojektiin keskimäärin 7 kertaa, ennenkuin hän oikeasti tekee lahjoituksen. Määrä tuntuu äkkiseltään isolta, mutta omiin kokemuksiini perustuen uskottavalta.
Senja Larsen (ja muut hankkeen puuhaihmiset) teki kovasti töitä Senja opettaa sinulle ruotsia -kirjan keräyksen suhteen. Törmäsin hänen projektiinsa mm. Facebookin, Twitterin ja LinkedIn:in kautta ja kaverit pöhisivät siitä ympäri somea. Pidin hanketta hienona, mutta vasta ihan projektin loppumetreillä otin itseäni niskasta kiinni, tutustuin amerikkalaiseen Kickstarter-palveluun, tein sinne tunnukset ja ennakkotilasin itselleni kirjan.
Myös Lifestyle-lehti Huili keräsi viime vuonna rahoitusta (Mesenaatin kautta). Myös tästä projektista kuulin useita kertoja ja jaoin itsekin tietoa hankkeesta mm. Kiepauksen ja Piilotetun aarteen kautta. Halusin kovasti olla mukana lempilehteäni rahoittamassa, mutta ratkaiseva viimeinen askel jäi silti ottamatta. Syytä sopii miettiä. Johtuiko se siitä, että olin silloin ulkomailla ja minulla oli tavallista vähemmän aikaa pyöriä netissä? Vai siitä, etten löytänyt vaihtoehtojen joukosta heti itselleni sopivaa vaihtoehtoa? Huilin tilaajana en nimittäin halunnut tilata lehteä enää toistamiseen, enkä keksinyt myöskään millaisen mainoksen lehteen olisin halunnut laittaa. Jos tarjolla olisi ollut vaikka joku hassu t-paita (Minä haluan Huilia) tai kangaskassi, se olisi ollut paljon helpompi ostaa sen sijaan, että hyydyin mainoksen sisällön miettimiseen. Onneksi kuitenkin tällekin projektille löytyi tarpeeksi rahoittajia ja minä saan jatkossakin Huilia :).
Videon lopussa Tanja ja Pauliina puhuvat myös siitä, että suomalaiset eivät pidä siitä, että joku yksityshenkilö markkinoi itseään. Yritykset kyllä saavat markkinoida, mutta jos joku tavallinen ihminen tekee samaa, niin heti ajatellaan, että "mitä se oikeen luulee itsestään". Mitenhän tätä kulttuuria voisi muuttaa?
Jos emme uskalla kertoa unelmistamme muille, ne eivät voi toteutua! Mutta joukkorahoitusprojekteissa myös osallistujien unelmat voivat toteutua, kuten Pauliina kertoo kolmannessa videossa. He voivat esimerkiksi päästä tekemään unelmiensa lehteä tai studiolle seuraamaan idolinsa levyntekoa. Yhteisöprojektien vastikkeiden keksimisessä kannattaa siis olla luova, ihmisillä kun on mitä erikoisimpia haaveita :).
