Kaipuuta vanhaan digiajan keskellä

Adrienne Salinger: Teenagers in Their Bedrooms

Tänä kesänä olen katsellut kauppojen lehtihyllyjä surullisin mielin. Niin paljon ristikkolehtiä, niin vähän muita lehtiä. No on tietysti kiva, että ihmiset tekevät vielä ristikoita paperille, mutta lehtien kohtalo surettaa - paperipostista tulee pian katoavaa kansanperinnettä. 

Tätä mietin myös törmätessäni Instagramissa Adrienne Salingerin valokuvakirjana, joka kuvasi 1980-ja 1990-lukujen teinien huoneita. Mistä teinit saisivat nykyään sellaisia julistemääriä, kun nuorten lehtiä ei enää ole?

Mietin myös teinikalentereita, Teinareita, joiden koristeluun käytettiin runsaasti aikaa ja joihin tuherrettiin pienellä käsialalla tärkeitä muistiinpanoja. Onko nykyteineillä paperikalentereita, vai kirjataanko ja jaetaanko tärkeät asiat vain somen avulla?

Nuorena minulla oli paljon kirjeenvaihtokavereita, ulkomaita myöten. Mieleeni ovat jääneet mm. Thalia Kreikasta, Maria Ruotsista, Hiroko Japanista ja suomenruotsalainen Ann-Charlott. Kirjepostin saaminen oli aina päivän kohokohta. Nykyään en kirjepostia lähetä enkä myöskään saa.

Kirjeenvaihtotaustani vuoksi olen jo pitkään kadehtinut ulkomaalaisia snail mail clubeja, joissa klubiemäntä lähettää klubilaisille kuukausittain perinteistä postia, maksua vastaan. Mail club -ilmiö liittyy myös blind box -ilmiöön, jossa ostellaan paketteja, joiden sisältö on yllätys.

Olen jo muutaman kerran huhuillut somessa, eikö tällaisia kerhoja ole vielä Suomessa. Viime viikolla sitten tärppäsi, ja sain kuulla kolmesta kerhosta. Liityin niistä ensimmäiseen, jonka JK Pölkki aloitti heinäkuussa. Ensimmäisen kirjeen printissä oli ihmeen tuttu hahmo, ja kirjeestä paljastui, että hahmo on saanut inspiraatiota minulle niin tutusta sarjasta. Tunnistatko sinä sen?

Kirjekerhoista kiinnostuneet löysivät Instagram-postaukseni ja nyt sen kommenteista löytyy vinkkejä muistakin kirjekerhoista.

Kirjekerho on mielenkiintoinen ilmiö, johon yrittäjien ja sisällöntuottajien kannattaisi tutustua. Tässä jutussa edelläkävijät nimittäin keräävät potin, sillä kovin montaa jäsenyyttä ihmiset tuskin harkitsevat. 

Pienyrittäjälle esimerkiksi sata 15 euron verkkokauppatilausta kuukaudessa tuo ihan uutta turvaa: säännöllistä tuloa, joka maksetaan aina samana päivänä. Sellaista on kiva olla mesenoimassa.

Kirjeisiin voisi laittaa esimerkiksi läppäritarroja, sarjakuvastrippejä, postikortteja, reseptejä, runoja, jatkokertomuksia, fanikuvia. Oman idolin kuulumisia olisi kiva lukea paperilta, jota hän on ehkä saattanut koskettaa! (Haamukirjoittajat-kirjassa taidettiin puhua tyypistä, joka halusi syödä postimerkin, jota tiesi rakastettunsa nuolleen.)

Kuukausikirjeiden idea on vanha, lähetellään vaikka sukkia, alushousuja, lankanäytteitä, kosmetiikkaa, kirjoja. Entisaikohin bändeillä ja artisteilla oli faniklubeja. Onkohan niitä vieläkin?

Digiajan keskellä olen palauttanut arkeeni analogisia asioita:

• elokuvien katselua ilman kännykkää
• paperikirjojen lukemista
• päiväkirjan kirjoittamista ja koristelua esimerkiksi pääsylipuilla, tarravalokuvilla ja esitteistä leikatuilla kuvilla. Tätä harrastusta kutsutaan esim. nimellä junk journal.

Vuonna 2017 innostuin bujoista (tarkka vuosi löytyi helposti bloggaukseni avulla). Nykyisin teen bujoa valmiisiin kalentereihin, se nopeuttaa prosessia ja auttaa keskittymään oleelliseen. 

Käsinkirjoittamisen hyötyjä:

• motorinen tuntu kynän käytöstä tuottaa ihmisaivoissa syvemmän oppimiskokemuksen (Lähde: Kauppalehti)
• aivot joutuvat proses­soimaan tekstiä enemmän ja tekemään ­aktiivisia valintoja, mitä kirjoitetaan ylös. Aivotyön tekeminen kirjoittaessa siis auttaa muistamaan ja oppimaan. Tekstiin on helpompi tehdä tunneilmaisuja, esimerkiksi sydämillä tai erityisen isolla huutomerkillä. Kirjoittaminen ylläpitää vireystilaa, ja auttaa keskittymään paremmin esimerkiksi luentoon tai palaveriin.(Seura)
• kirjoittamisen hitaus ohjaa asioiden tiivistämiseen (Terve)
• käsinkirjoittaminen voi auttaa ideoimaan (MTV)
• lisää henkistä energiaa ja antaa aivoille tauon. Paperi auttaa keskittymisessä toisin kuin kännykkä tai tietokone, jossa muut houkutukset sijaitsevat fyysisesti lähellä, erityisesti, jos ei ole poistanut ilmoituksia. (Kuntoplus)

Kaipuusta vanhaan analogiseen aikaan kertoo myös Catherine Pricen kirja Kuinka päästää irti puhelimesta. Vuonna 2017 ilmestynyt kirja on entistä ajankohtaisempi, onhan somepalveluiden algoritmeista tullut entistä koukuttavampia. Kirja ei yllytä irtautumaan puhelimesta kokonaan, onhan siinä paljon hyviä puolia, vaan vähentämään tietoisesti sen käyttöä ja rauhoittamaan sekä aikaa että fyysistä tilaa, johon kännykkä ei kuulu. 

Kirjan alkupuolella kerrotaan puhelimen haitoista, loppupuolella annetaan käytännön vinkkejä irtautumiseen. Tartuin kirjaan sillä asenteella, että mulla on nämä asiat jo hyvin hanskassa, olenhan panostanut somen käytön vähentämiseen jo vuosia mm. lopettamalla algoritmisyötteiden käytön ja lisäämällä analogisia harrastuksia kuten paperisten kirjojen lukemista ja paperisen päiväkirjan kirjoittamista sekä elokuvien katsomista ilman kännykkää. Käsitöitäkin teen. 

Olen myös luopunut monen mobiilisovelluksen käytöstä, esimerkiksi Facebookia, LinkedIniä ja Hesaria tutkin kännykän selaimen kautta. Somepaastostakin mulla on kokemusta, viime vuonna pidin viikon someloman. Aikomuksistani huolimatta säännöllisistä somepaastoista ei ole kuitenkaan tullut vielä tapaa. 

Mutta jo kirjan 30 päivän kuurin aloitus sai miettimään omaa tilannettani uudestaan: uskallanko katsoa, paljonko minulla menee oikeasti aikaa kännykällä? Viimeisten viikkojen aikana määrät ovat olleet hurjia, isoimmillaan 12 tuntia päivässä! Se johtui siitä, että seurasin Wikimaniaa kännykältä - ajattelin, että se sopii paremmin loma-aikaan kuin läppärin päivystys. 

Suurin yksittäinen aikasyöppö on Instagram, johon minulla on mennyt keskimäärin 106 minuuttia päivässä. Vähimmillään käytin siihen 13 minuuttia, isoimmillaan 228! Instagram-kouluttajan pitää toki tietää, mitä alustalla tapahtuu, mutta ehkä vähempikin riittäisi. Siksi asensin itselleni ensimmäistä kertaa aikalukon, tästedes en saa ylittää 2 tuntia päivässä. Kunhan näen, miten tilanne etenee, saatan vielä pienentää määrää.

Linkkivinkki:

• Yle Areenasta K3, J5: Käsin kirjoittaminen jäsentää mielen kaaosta 

EU vaatii yrityksiltä uusia tekoälymerkintöjä

EU:ta syytetään turhasta säätelystä, mutta minusta on kiva, että se pitää ihmisten puolta. Sunnuntaina astui voimaan uusi vaatimus: yritysten tulee nyt merkitä tekoälyn avulla tekemänsä tai muokkaamansa sisällöt. Yksityishenkilöt saavat siis huokaista helpotuksesta, vaatimus ei koske heitä. 

Yritystenkään ei tarvitse tehdä merkintää aina. 

Vaatimus koskee tekoälyn tuottamaa tai muokkaamaa 

1. kuva-, ääni- tai videosisältöä, joka muistuttaa olemassa olevia henkilöitä, esineitä, paikkoja, entiteettejä tai tapahtumia ja näyttäisi henkilöstä virheellisesti aidolta tai totuudenmukaiselta 

2. tekstiä, joka on julkaistu yleisölle tiedottamiseksi yleistä etua koskevista asioista, jotka eivät ole ihmisen suorittaman tarkastelun tai toimituksellisen valvonnan kohteena ja joiden toimituksellinen vastuu ei ole kenelläkään oikeushenkilöllä tai luonnollisella henkilöllä.  

Jotta ei tarvitse miettiä rajanvetoja, voi olla helpointa pyrkiä läpinäkyvyyteen. Esimerkiksi seuraava kuva ei varmaankaan näytä minun tapauksessani aidolta tai totuudenmukaiselta - kukaan ei odota, että minä piirtelisin tällaisia kuvia. Mutta jos kuva olisi jonkun kuvittajan tilillä, tilanne voisi olla toinen. No oli miten oli, päätin kuitenkin kertoa, miten kuva on tehty:

eurooppalaisella Lumo-tekoälyllä, jota olen käyttänyt alkuvuodesta lähtien. Lue siitä lisää. Vielä alkuvuonna Lumo ei tehnyt kuvia.

Tekoälyä voi käyttää monella tavalla tekstintuotannossa ideoinnista rakenteen tai sanaston kommentointiin tai koko tekstin tuottamiseen. Mihin vedetään raja, milloin käytöstä pitää ilmoittaa?

Tämä auttaa:

 "Tiedonantovelvollisuutta ei sovelleta, jos tekoälyllä tuotettu teksti on läpikäynyt ihmisen suorittaman uudelleentarkastelun tai toimituksellisen valvonnan ja jos luonnollisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä on toimituksellinen vastuu sisällön julkaisemisesta."

Eli jos vaikka julkaisee jonkun tekstin omalla nimellään, niin silloin on myös vastuussa kirjoittamastaan. Ja siksi pitää tietysti tarkistaa se, mitä on kirjoittanut. 

Tekoälyn käyttöä sivutaan myös Tuomas Mattilan Haamukirjoittajat (2025) -kirjassa. Siinä kerrotaan vancouverilaisesta asianajajasta, joka käytti tekoälyä lapsen huoltajuutta koskevassa oikeusjutussa. Vastapuoli joutui tekemään paljon selvityksiä todistaakseen, että hänen mainitsemansa ennakkotapaukset olivat hallusinoituja. Asianajaja ei saanut tästä tuomiota, mutta kielteinen julkisuus on tuskin auttanut hänen uraansa. 

Kirjassa kerrotaan tunnetuista tapauksista kuten Alexander Dumas, Mozart ja Milli Vanilli -duo. 

Hyvin jännä haamuammatti on naisella, joka pyörittää Tinderiä asiakkaidensa puolesta: hän tekee asiakkailleen profiilit, valikoi hyvät matchit, aloittaa keskustelut ja niin edelleen. Asiakas astuu mukaan vasta, kun on tapaamisen aika. Hän puolusteli toimintaansa sillä, että ihmisten välinen kemia paljastuu vasta tapaamisessa. Nykyäänhän deittisovelluksissa saattaa törmätä myös tekoälyn tuottamiin sisältöihin.

Hieman kyseenalaisempi moraalikäsitys oli sillä haamulla, joka kertoi kirjoittaneensa tekstejä netin rakkaushuijareille. :(

Kirjassa käydään läpi myös tieteen ja opintosuoritusten haamutekijöitä. Aika hurjia juttuja. Ehkä minäkin olen wikipedistinä haamu: ihmiset lainaavat mun kirjoittamia lauseita kreditoiden niistä kasvotonta alustaa. No niinhän minä tietysti itsekin teen.

Lue lisää EU-muutoksesta: tekoälymerkinnöistä .