Vierailulla suomalaisissa, japanilaisissa ja ranskalaisissa perheissä

Viime aikoina olen vieraillut erilaisissa perheissä kirjojen kautta. Olen tutustunut Edouard Louis'n ranskalaiseen perheeseen ja Minna Eväsojan matkassa japanilaisiin perheisiin. Viimeksi Katriina Järvisen tutustutti minut suomalaisiin perheisiin. 

Olen kirjoittanut näistä kirjoista Instagram-tililleni, mutta päätin pistää tarinat nyt blogiin, vähän parempaan talteen. Toivon myös, että blogiin tulisi enemmän kommentteja kuin mihin Instassa olen saanut tottua. No, aina saa haaveilla. :)

Katriina Järvinen kertoi varsin tarkasti oman tarinansa, joka alkaa hänen uskovaisesta lapsuudenperheestään, joka ei hyväksynyt hänen valintojaan. Paetessaan perhättään hän perusti ensimmäisen oman perheensä ikäänkuin vahingossa ja suri sen rikkoutumista. Nykyisin hän viettää rikasta elämää uusperheensä kanssa. 

Kirjaa varten hän oli lukenut paljon perheitä käsitteleviä kirjoja ja haastatteluja, mutta etsi mielenkiintoisia haastateltavia myös itse. 

Perheet ovat erilaisia niin kooltaan kuin kulttuureiltaan. Joku kokee olevansa yhden hengen perhe, joku laskee perheeseensä myös työkaverit. Toisissa perheissä puhutaan, toisissa toimitaan. 

Vaikka lapsuus oli varsin traumaattinen, Katriina sai omilta vanhemmiltaan arvokkaan tarinoiden lahjan. Kirjan tarinat herättivät paljon ajatuksia, perheiden moninaisuus on hyvin suuri, eikä toisten elämää ole helppo ymmärtää. 

Olin esimerkiksi varsin ällistynyt kuullessani lestadiolaisen suvun nimijärjestelmästä - kuka nyt voisi muistaa kaikkien nimet? Niinpä esimerkiksi 

"2.7.3.1 on syntynyt, paljon onnea 2.7.3 ja 2.7.3.0" 

tarkoittaa, että
sisarussarjan toisen lapsen (2)
seitsemännen lapsen (2.7)
kolmas lapsi (2.7.3) ja hänen puolisonsa (2.7.3.0)
ovat saaneet ensimmäisen lapsensa (2.7.3.1.).

Huikean kätevää. Ehkä voin tässä kohtaa paljastaa, että puhun välillä vitsimielessä omista lapsistani numeroilla. :D

Sisaruksilla on erilaiset vanhemmat, johtuen niin ikäeroista kuin lasten luonteista, jotka herättävät vanhemmissa erilaista vastakaikua. Minun oli välillä vaikea muistaa kuka on Iivari tai Saara, sillä haastateltujen tarinoihin palattiin pitkin kirjaa. Siksi neuvon lukijoita tekemään heistä itselleen pienet muistiinpanot. Jos kirjasta tulee uusi painos, kuvaukset voisi lisätä siihen.    

Helsingin Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Minna Eväsojaa, joka hän kertoi uudesta Rakkauden merkit-kirjastaan. Olen lukenut monta niin monta hänen kirjaansa, että tiesin esimerkiksi, että papumies tarkoittaa tirkistelijää. 

Minnasta tuntui, että hänestä tuli moderni papumies, kun hän tutki uutta kirjaansa varten japanilaisia parisuhteita. Oikeastaan hän ei tehnyt taustatyötään kirjaa varten, vaan se on ollut osa hänen ystävyyssuhteitaan jo pitkään. Japanilaisten naisten on ollut helppoa avautua parisuhteistaan ulkomaalaiselle, jonka tiedetään pian lähtevän maasta, ihmiselle, joka ei voi kertoa parisuhteista eteenpäin (no, unohdetaan nyt tämän kirjan lukijat, emmehän me enää tiedä, keitä esikuvat olivat).

Messukeskuksessa minulla nousi ihokarvat pystyyn, kun kuulin hänen kertovan yli 90-vuotiaasta naisesta, joka oli saanut nauttia pitkästä rakkausavioliitosta, toisin kuin monet hänen kanssasisaristaan, jotka olivat päätyneet ongelmiin isojen roskien kanssa. 

Kirja oli mielenkiintoinen ja nopealukuinen (luin yhtä Minnan kirjaa noin 1,5 vuotta). Se sisältää tarinoiden lomassa myös faktoja japanilaisesta yhteiskunnasta. Kirja kertoo 11 naisen tarinat 6 hahmon kautta. Tätä minun oli hankala ymmärtää. Kirja on siis autofiktiota eli Minna yhdistelee oman elämänsä tapahtumia varsin luovasti. 

Etukäteen eniten odottamani tarina yli 90-vuotiaan rouvan rakkausavioliitosta osoittautui vähän pettymykseksi, sillä tarinasta puuttui draama, jota muissa tarinoissa oli sitten senkin edestä. Pari tutustui toisiinsa hyvin nuorena, sai luvan mennä naimisiin,  ja viihtyi yhdessä alusta asti toisiaan kunnioittaen. Olikohan tämä tarina totta vai kudelma useamman naisen tarinoista? 

En siis päässyt irti siitä, että yritin miettiä kunkin tarinan kohdalla niiden todellisuuspohjaa. Jos kertoo 2-3 naisen parisuhteista yhden hahmon kautta, niin eihän se enää totuutta vastaa. Fiktiivisiin tarinoihin on tietysti myös nivottu aineksia erilaisista tapauksista, mutta silloin tiedän fiktiivisyyden alusta asti, enkä jää miettimään tarinan taustoja. 

Tämä oli neljäs Minnan kirja, jonka luin ja se sai minut miettimään, olenko ymmärtänyt aiemmat kirjat väärin. Olen pitänyt niitä totena ja ihmetellyt sitä yksityiskohtien määrää, jonka Minna muistaa vuosistaan Japanissa. Minä olin Japanissa 2,5 kuukautta, enkä osaisi esimerkiksi kertoa, miltä työpisteeni näytti, miltä puistoissa tuoksui tai miten täynnä metrot olivat. Siksi neuvon muita lukijoita nauttimaan tarinoista puhtaasti fiktiivisestä näkökulmasta. 

Pidin siitä, millaisia erilaisia onnellisia loppuja tarinoissa oli, niissä hurjissakin. Ja taas opin jotain uutta Japanistakin. 🥰

Luin kesän aikana kirjastomme kaikki Ernaux't (4 kpl) ja halusin lukea lisää ranskalaisia teoksia. Minulle suositeltiin Ei enää Eddy -kirjaa. Ja tosiaan, kirja muistutti tyyliltään kovasti Ernaux'ta, onhan Edouard Louis kertonut saaneensa häneltä inspiraatiota. 

Louis'n 21-vuotiaana julkaisema esikoisteos oli kotimaassaan menestys, muualla myös, ja kun tiesi tämän, kirjaa oli jotenkin levollista lukea sen synkistä teemoista huolimatta. Vaikka pieni Eddy sai kärsiä köyhyydestä, homofobiasta, näköalattomuudesta ja koulukiusaamisesta, saatoin luottaa, että vielä onni kääntyy. 

Mutta paljon jäi kertomatta, kuten vaikka se, miten Eddystä tulee Edouard. Kirja huokui vihaa perhettä kohtaan ja pisti miettimään, mitä perhe on siitä ajatellut.

Ahmaisin melkein heti perään Louis'n kolmannen kirjan, Kuka tappoi isäni. Nimensä mukaisesti se kertoo hänen isänsä varsin karun tarinan. 

Kirjassa on varsin poliittinen vire, ja se kertoo "pienten" päätösten vaikutuksesta alistettujen elämään. Harva kai haluaa tieten tahtoen työkyvyttömäksi tai tuottaa työkyvyttömiä ihmisiä...

Tähän kirjaan mennessä isän ja pojan tunteet olivat lämmenneet. 

Kirjan nimi on kyllä hieman harhaanjohtava, ei Louis'n isää suinkaan tapettu.

Kolmantena lukuun tuli Louis'n neljäs kirja, Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Kirja oli lyhyt mutta toivoa antava, ihanaa, että Edouardin äiti onnistui muuttamaan elämäänsä ja vaikean alun jälkeen myös äiti ja poika löysivät toisensa. 

Hurmaava yksityiskohta kirjassa liittyy Catherine Deneuveen. ❤️ Koska tiesin tässä vaiheessa jo kuudennen kirjan teeman, tiesin, ettei äidin elämä vielä lopullisesti muuttunut.

Seuraavia kirjoja jouduinkin hieman jonottamaan. 

Aloitin ensin toiseksi vanhimman kirjan Väkivallan historia, mutta koin sen niin kamalaksi, että luin sen vain harppomalla.

Viides kirja Muutos: metodi kertoo siitä, mihin Ei enää Eddy päättyy ja paljastaa, miten niin kurjasta lapsuudesta noustaan niin nopeasti menestyskirjailijaksi. 

Lyhyt vastaus: 

kovalla työllä, sattumalta ja muiden ihmisten avulla. 

Ja että kirjoittamaan oppii lukemalla, mutta myös elämällä ja varsin hurjaa on Louis'n elämä ollutkin. Mitä enemmän Louis'n kirjoja luen, sitä enemmän niiden todenperäisyys mietityttää. Voiko joku oikeasti lukea kuukausitolkulla kirjaklassikko / päivä -tahdilla?

Kirja antoi kuitenkin voimaa palata Väkivallan historian pariin. Avaintieto minulle oli se, että sain kuulla keitä kirjassa esiintyneet Didier ja Geoffrey olivat ja miksi he olivat Edouardin tukena. 

Väkivallan historia on siis Louis'n kirjoista toinen ja kertoo siitä, mitä tapahtui vain kuukausi sen jälkeen, kun hän oli saanut valmiiksi esikoisteoksensa. 

Louis kertoo öisestä kohtaamisesta, joka päättyy raiskaukseen ja väkivaltaan ja josta seuraa kohtaamisia terveydenhuollon, poliisin, ystävien ja perheen kanssa. 

Ensimmäisellä lukukerralla se, että hän päätyi kertomaan kotikylänsä juoruista silloin, kun odotin, että vääjäämätön pahuus tapahtuu, tuntui sietämättömältä. Toisella kerralla kirja ei ollut yhtä ahdistava. 

Olen miettinyt, miksi olen niin koukuttunut Louis'n ja hänen esikuvansa Annie Ernaux'n tapaan kirjoittaa. Monet pitävät tyylejä liian suorasukaisina, töks-töks, mutta minua mutkat suoriksi -tyyli viehättää. Väkivallan historian soisin kaikkien raiskattuja ammattinsa puolesta kohtaavien lukevan. Ehkä se avaisi vähän silmiä siihen, millaisessa mielentilassa ihmiset ovat, ja miten paljon heiltä voidaan odottaa. Se, että joutuu muistelemaan järkyttävää tapahtumaa kerta toisensa perään käy varmasti kidutuksesta. 

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi kohtaus, jossa kerrotaan, että äärimmäisen väkivallan uhri ikäänkuin ulkoistaa itsensä tilanteesta, joka on liian vaikea kohdata.

Louis'n uusin kirja ilmestyi tänä syksynä. Monique pakenee on hänen äitinsä "tilaama" teos. Kirja kertoo Louis'n äidin paosta kolmannen miehensä luota, jota seurasin lähes henkeä pidättäen, odottaen koko ajan mutkia matkaan. 

Kirja avasi myös uusia näkökulmia aiempiin teoksiin paljastaen, miten äiti ja sisko näihin autofiktiivisiin kirjoihin, etenkin siihen ensimmäiseen suhtautuivat. (Joo, arvaat varmasti oikein.) 

Tästä kirjasta jäi oikein hyvä mieli, ihanaa, ihanaa, ihanaa! Sen verran arvaan, että seuraava kirja on taas rankempaa settiä, kertoohan se Louis'n velisuhteesta, mutta kiva, että tämä kirja kiilasi kirjoittamisvuorossa sen eteen.

Tuntui etuoikeutetulta saada kokea tällainen lukumaraton, kuusi Louis'n kirjaa alle 2 kuukaudessa. Se, että minulla oli varsin tuoreessa muistissa kirjojen tapahtumat vaikutti lukukokemukseen, samoin kuin se, että tiesin millaisia kirjoja seuraavaksi on luvassa.