Ikigai ja mitä en siitä aiemmin ymmärtänyt

Luulen, että kuulin ikigai-termistä ensimmäistä kertaa Frank Martelan Valonöörit (2015) -kirjasta. Sittemmin olen törmännyt termiin monesti niin somessa kuin mediassakin. Malli on yksinkertaistus ikigaista, elämän tarkoituksesta eli syystä elää. 

Siinä yhdistyvät:

• asiat, joita rakastaa tehdä (=harrastus)
• asiat, joissa on hyvä 
• asiat, joista maksetaan (=työ)
• asiat, joita maailma tarvitsee

Eli käytännössä voit olla tosi hyvä tekemään vaikka savisammakoita, mutta jos maailma ei koe niitä tarvitsevansa, niillä on vaikea tehdä elantoa.

Minä rakastan Wikipedian parissa toimimista, mutta siinä, että olen saanut asiakkaani ymmärtämään sen, että he tarvitsevat osaamistani on mennyt aika kauan. Tänä aikana myös minun taitoni ovat kehittyneet huimasti, mutta asiaan liittyvä intohimo ei ole pienentynyt.

Viime vuoden lopulta suosittelin tuttavaani tutustumaan ikigaihin ja Kangasniemen kirjastossa käydessäni löysin sieltä kaksi aihetta käsittelevää kirjaa, jotka luin joululomalla. 

Ehdotin, että voisin kirjoittaa ikigaista toukokuun Luovuustilassa-lehteen, jonka teemana oli yhdessä. Ikigain suhde yhdessätekemiseen tuli siitä, että kirjojen mukaan yhteisöllisyys on tärkeä osa ikigaita.  Toisessa kirjassa mentiin Japanin Okinawaan, jossa asuu maailman pitkäikäisimpiä ihmisiä. Niin kutsutun satavuotiaiden kylän asukkaita yhdistivät muun muassa Moai-ryhmät. Kirjat jättivät kuitenkin aukkoja ja päätin perehtyä aiheeseen lisään. 

Löysin kirjastosta lisää Japanista kertovia kirjoja ja pääsin niiden myötä kiehtovalle matkalle japanilaisuuteen. Onko sellaista ylipäätään olemassa, eivätkö kaikki ihmiset ole  kuitenkin yksilöitä? No ainakin japanilaiset haluavat japanilaisuuteen uskoa, ja heidän kirjakaupat pullistevat japanilaisuutta selittävistä kirjoista, joista ensimmäiset taisivat ilmestyä 1950-luvulla. 

Kirjoista löysin asioita, jotka yhdistävät Japania ja Suomea, mutta myös huolestuttavia eroja, jotka voivat kertoa meidän tulevaisuudesta. Kuinka kauan meillä on varaa ylläpitää pohjoismaista hyvinvointia ja milloin joudumme turvautumaan taas sukuun ja naapurustoon, pitämään yhdessä huolta toisistamme?

Japanilaisuuden äärelle päädyin myös tämän somepostaukseni kautta, joka keräsi kommentteja mm. LinkedInissä.

View this post on Instagram

A post shared by Piilotettu aarre (@piilotettuaarre)

Tällainen kolumnistani tuli:

Oivalluksia japanilaisuuden äärellä 

Yksi viime vuoden suosituimmista somepostauksistani kertoo japanilaisesta työelämästä. Siinä missä Suomessa juhlitaan vain läksiäisiä, siellä uusi työntekijäkin saa juhlat. Mahtava idea, seuraajani hokivat.

Monia suomalaisia kiehtoo myös omaisuuden läpikäynti konmari-tyylillä ja ikigai eli ”elämän tarkoitus”. Länsimaissa ikigai-malli on tiivistetty neljään ympyrään, Japanissa sana on osa arkipäivää.

Joululomalla luin kaksi ikigai-kirjaa. Garcian ja Mirallesin (2017) kirjassa tutustutaan Okinawan saaren Ogimin kylään, ja sen poikkeuksellisen pitkäikäisiin ja elinvoimaisiin asukkaisiin. Kylän vahvuutena pidetään muun muassa Moai-ryhmiä, jotka keräävät yhteen samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Pääsymaksun maksettuaan pääsee mukaan toimintaan: kokouksiin, illallisille ja erilaisiin tapahtumiin. ”Yhteenkuuluvuuden tunne ja keskinäinen avunanto tuovat turvaa ja nostavat keskimääräistä elinajanodotusta”, kirja kiteyttää. 

Sata kilometriä pitkä ja pinta-alaltaan Jyväskylää pienempi saari alkoi kiehtoa ja talven mittaan luin vielä viisi muutakin kirjaa Japanista. Okinawan historia osoittautui synkäksi. Japani valloitti pasifistisen kuningaskunnan vuonna 1879, ja toisessa maailmansodassa Yhdysvallat tappoi peräti kolmanneksen saaren asukkaista. Osaksi Japania saari palautui vasta vuonna 1972. Lähes viidennes pinta-alasta kuuluu yhä amerikkalaisille tukikohdille, jotka aiheuttavat monenlaista haittaa saaren 1,5 miljoonalle asukkaalle. Tiedot saivat minut ajattelemaan ”onnellisten kylää” uusin ja aika kostein silmin.

Vapaaehtoisvoimin toisistaan huolta pitäviä ryhmiä on ympäri Japania. Valtio kannustaa niiden toimintaa, koska ei kykyne yksin huolehtimaan vanhenevasta kansastaan. Tuntuu hullulta, että esimerkiksi Koben maanjäristyksen (1995) uhreja riensivät ensimmäisenä auttamaan yakuza-rikollisjärjestöt ja opiskelija-aktivistit tai että sairaalassa potilaat joutuvat itse huolehtimaan vaatteidensa pesusta. Se, että monet japanilaiset työskentelevät elämänsä loppuun asti saattaa kuulostaa romanttiselta omistautumiselta, mutta raadollisempi syy lienee, ettei kaikilla ole säästöjä tai eläkkeitä. Sivu sivulta minulle paljastui, miksi Mogi (2017) pitää yhtenä ikigain hyötynä sitkeyttä ja lannistamattomuutta, sisua. 

Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen herättää ajattelemaan myös omaa elämää. Tajusin esimerkiksi, että minullakin on monia Moai-ryhmiä, tuoreimpana Keski-Suomen Luovat osaajat ry, jonka kautta pääsen pienen pääsymaksun hinnalla tapaamaan luovia tekijöitä. Kampai!

Ps. Kirjoitin maksuttomaan lehteen myös haastattelun Snellmanin kultaajamestareista, Raimosta ja Mikosta. Lehdessä esitellään monia muitakin huikeita luovan alan osaajia, käy lukemassa!